Huhtikuun huumaa Italiassa

Palautettuani pikkuveljeni Malpensan lentokentälle hyppäsi kyytiini vuorostaan yksi parhaista ystävistäni. Päätimme tehdä yhdessä pääsiäisreissun Comojärvelle, jossa ystäväni oli tarkoitus myös sukeltaa. Koska olimme varanneet aikaa vain nelisen päivää, päätimme täyskierroksen sijasta ajaa järven itäistä rannikkoa pitkin ensin pohjoiseen ja sieltä hiljalleen takaisin alaspäin.

Ensimmäiseksi etapiksemme valikoitui Colico Piano, jossa leirintäalueet olivat kuitenkin juhlapyhien ansiosta täpötäynnä. Spontaanien reissaajien on kuulemma erittäin vaikeaa löytää itselleen paikkaa huippusuositun järven rannalta etenkään viikonloppuisin, joten jatkoimme matkaamme sympaattiseen Dervion kylään. Leirintäalueiden palveluista ei tarvinnut haaveilla täälläkään, mutta maksulliset kadunvarsipaikat tuntuivat houkuttelevan muitakin automatkailijoita yöpymään. Olimme pienen satamapoukaman tuntumassa parkissa yön yli ja kävimme nauttimassa aperitiivista paikallisessa kapakassa. Ystäväni pääsi viimein sukeltamaan Riva di Gittanassa, jossa tieltä suistunut rekka oli aikoja sitten uponnut järven pohjaan.

Motoristien ja muun juhlakansan valloittama Lecco oli eloisa ja vilkas kaupunki järven kaakkoisrannassa. Löysimme hiljaisen ja valvotun parkkialueen, josta oli oivallinen kävelymatka keskustan kävelykaduille ja rannan jäätelökioskien ääreen. Tutustuimme täällä myös erääseen paikalliseen kiipeilijään, jonka kutsusta poikkesimme Trattoria Bell’omissa, Bartesaten ikiaikaisen pikkukylän sydämessä. Maittavan illallisen jälkeen vetäydyimme auton kanssa parkkiin kylän hautausmaan laidalle paikallisten suosituksesta.

Viimeisenä etappinamme ennen paluuta kohti Malpensaa yövyimme matkaparkissa Cernobbion kylässä järven lounaisrannalla. Auton siivoskelua, pakkailua ja huoltotoimia oli leppoisaa hoitaa siistissä ja aidatussa parkissa, kun meitä kerrankin lykästi!

Ystäväni Katri löysi sukellusseuraa Comojärven Riva Di Gittanasta, jossa järven pohjaan on vuosia sitten uponnut tieltä suistunut rekka.

Vaikka pikkuveljen ja ystävän vierailut ihastuttivat, niin olin onnellinen myös saadessani kotini takaisin ja päästessäni jatkamaan matkaani jälleen itsekseni. Edessä oli pitkä ajomatka Toscanan viinimaiden halki nautiskellen loputtomien köynnösrinteiden ja horisontissa kohoavien vuoriketjujen kauneudesta. Ennen saapumistani Toscanan maakuntaan yövyin suloisella Pavian kylän tuntumassa sijaitsevalla viinitilalla, joka tarjoaa ilmaisen vuorokauden matkaparkillaan sekä halukkaille viininmaisteluita.

Parman kohdalla liityin autostradalle poiketen välillä pienissä kyläkeskittymissä ja yöpyen huoltoasemilla, joissa oli panostettu rekkaliikenteen vuoksi myös kuljettajille tarkoitettuihin suihkutiloihin. Koin nämä ilmaiset matkaparkit turvallisina ja kätevinä taukopaikkoina, sillä ravintolat palvelivat lähes kellon ympäri ja retkeilyauton vesihuollot pystyi näppärästi hoitamaan samalla. Aivan hiljaisimpia nämä matkaparkit eivät liikenteen melun vuoksi olleet, ja lisäksi tuli huomioida valtatien tiemaksut, joita kertyi näillä tieosuuksilla useita kymmeniä euroja.

Possessione Sparano Capellin viinitilalla Pavian lähellä oli tarjolla  ihana ilmainen matkaparkki sekä mahdollisuus osallistua viininmaistajaisiin.

Tutkin ja harkitsin etukäteen yöpymisvaihtoehtojani pääkaupungin lähettyvillä, sillä palautteiden perusteella ei ollut aivan yhdentekevää, missä autoa olisi turvallisinta ja kulkuyhteyksien kannalta järkevintä säilyttää. Päädyin Park4Night-sovelluksen perusteella LGP Rome -nimiseen leirintäalueeseen, josta matka Rooman keskustaan raitiovaunun ja bussin yhdistelmällä kesti n. 45 minuuttia.

Ensimmäisenä päivänä satoi niin rankasti, että päätin pitäytyä Trasteveren ihastuttavalla ravintola-alueella kierrellen pikkuputiikkeja sateensuojassa. Nautin myös ensimmäisen aidon pastaillalliseni erään italialaisen näyttelijän minulle suosittelemassa ravintolassa nimeltä Checco Er Carrettiere. Klassinen carbonara oli juuri niin herkullista kuin kuvitella saattaa, mutta pökerryttävän suuren annoskoon vuoksi jouduin pitkään muotoilemaan sanojani tarjoilijalle, joka kummasteli lautaselle jäänyttä annoksen puolikasta.

Seuraavana päivänä pääsin auringon saattelemana takaisin perinteisten nähtävyyksien ääreen aloittaen retkeni Vatikaanin porteilta. Eräänlaisen massatapahtuman vuoksi päätin kuitenkin olla änkeämättä tungokseen ja tyydyin tiirailemaan Pietarinkirkkoa etäämpää.

Paavi pysytteli kuitenkin piilossa, joten aloin talsia kohti yhtä maailman kuuluisimmista rokokoosuihkulähteistä. Kuten arvata kuitenkin saattaa, oli Fontana di Trevin juurelle hirmuinen jono ja näkymää peittivät ilmassa viuhuneet selfietikut sekä pitkänhuiskeiden harteiden päälle nostetut lapsituristit. Malttia ja sopivasti röyhkeyttä sekoittaen onnistuin pääsemään itsekin kuvausetäisyydelle, jotta todistetusti pääsisin kertomaan esittäneeni toiveeni mahtipontisille lähdettä vartioiville patsaille.

Upean arkkitehtuurin ja ravintolatarjonnan keskellä kävellessä sitä tunsi itsensä kosmopoliitiksi retkeilijäksi, joka lähes 8 kilometrin päiväkävelyn päätteeksi ihasteli tyrmistyneenä Colosseumin jylhää olemusta Gladiaattori-elokuvan traagisia kohtauksia muistellen.

Paavin pakeille ei tällä kertaa päässyt, mutta Pietarinkirkkoa oli mukava ihastella vähän kauempaakin.

Rooman jälkeen suuntasin kohti Napolia, josta jokainen pohjoisemmassa Italiassa kohtaamani paikallinen minua varoitteli. En osannut ottaa tosissani näiden huolestuneiden ystävieni sanoja, mutta paikan päällä käytyäni ymmärsin, mistä huoli kumpusi: Napolissa on voimassa omat luonnonlait ja säännöt tuntuvat olevan vain suuntaa-antavia.

Liikenne ja ihmisten asenne häkellytti “villeydellään”, ja väistellessäni skootterin kyydissä ilman kypärää puikkelehtivia lapsia en voinut olla haikailematta takaisin “sääntö-Suomeen”. Napolissa parasta antia olivat pizza, kahvi sekä legendaarinen Pompeiji, jossa vietin kaksi yötä täpötäyteen ahdetulla leirintäalueella.

En koskaan kuljettajan historiani aikana ole ahdistunut niin paljon kuin navigaattorin sysätessä minut kivimuurein reunustetuille, puolentoista auton levyisille kujille. Voitte kuvitella sitä ilmassa heiluvien nyrkkien ja huutojen kaikua, kun puolen kilometrin autoletkat edessä sekä takana vaativat minua etenemään kaistallani, jota pitkin matelin renkaanvanteet kivetystä vasten kirskuen.

Kuin ihmeen kaupalla selvisin sivupeilit edelleen mukanani ja kyljet koskemattomina ulos raivostuneiden kuljettajien virrasta vain todetakseni, että naapurustosodan vuoksi härnäämään palkattu helikopterilentäjä pörräisi aivan alueemme yläpuolella koko viikonlopun. Rentoutumisesta ei ollut tietoakaan, mutta Vesuviuksen purkauksen alle jääneen rauniokaupungin kujilla kävellessä saattoi kokea aavemaisen tunnelman vailla vertaa.

Vesuvius lymysi Pompeijin taustalla kuuropilven varjossa. Rauniokaupungin kujilla ei voinut olla miettimättä, mitä asukkaiden viimeiset ajatukset ovat mahtaneet olla ennen katastrofia.

Italian seikkailuni viimeiseksi etapiksi jäi utuisen upea Gardajärvi, joka polkupyöräfestareiden ansiosta oli täynnä toinen toistaan komeammalla kalustolla pyöräileviä ihmisiä. Tunnelma oli leppoisa ja ihmiset hyvällä tuulella, joten nautin tästä vierailusta suurkaupunkien jälkeen erityisen paljon.

Garda on minulle tuttu paikka kahden edellisen kesän jäljiltä, joten Rivassa tunsin olevani kuin kotonani. Herkuttelin vanhan kaupunginosan ravintoloissa, kävelin pitkiä lenkkejä rantaa pitkin ja lopuksi ihastelin hurjapäitä hyppäämässä Brento-vuoren kielekkeeltä laskuvarjoineen. Kuukausi oli kulunut nopeasti ja haikein mielin oli aika siirtyä matkani seuraavaan vaiheeseen, nimittäin Itävallan vuoristomaisemiin.

Sporttihengessä kokoontuneet turistit täyttivät Riva del Gardan kadut.