Harraste- ja museoautot ovat taas liikenteessä

Katukuvassa on näin kevään tullen alkanut taas näkyä erilaisia museoautoja ja harrasteautoja. Perinteisesti vappu avaa varsinaisen ajokauden eli siitä alkaen alkaa olla erilaisia tapahtumia ja kokoontumisajoja enenevissä määrin.

Autoharrastajia on harrastuskohteineen hyvin erilaisia. Keskitymme tässä uutisessa lähinnä vanhempiin autoihin ja ennen kaikkea siihen, miten ne tulisi huomioida liikenteessä. Vanha harrasteajoneuvo voi olla museotarkastettu museoajoneuvo tai muuten vaan käyttökunnostettu tai käyttökunnossa säilynyt ajoneuvo. Jonkun verran näkee myös kustomoituja vanhempia ajoneuvoja. Autot harrastuskohteena ovatkin siinä mielessä antoisia, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa harrastaa niitä.

Autojen suorituskyky on parantunut vuosikymmenten vieriessä ja automaattivaihteisto yleistynyt. Nämä molemmat yhdessä ovat tehneet liikenteestä nopeampitempoista. Siinä, missä perheautoluokan sähköauto saattaa kiihtyä nykyisin nollasta sataan noin viidessä sekunnissa, ei ole ollenkaan tavatonta, että viitisenkymmentä vuotta sitten esitellyn automallin kiihtyminen vastaavaan nopeuteen ottaa 25 sekuntia – tai ylikin.

Esimerkiksi maantien liikennevirtaan kiihdytyskaistalta liityttäessä törmää hitaasti kiihtyvällä harrasteautolla usein tilanteeseen, että takana ajava toinen liittyjä hermostuu hitaaseen kiihtyvyyteen ja siirtyy kiihdytyskaistalta muun liikenteen sekaan lähtien ohittamaan edellään hitaammin kiihdyttävää harrasteautoa. Tämä vaikeuttaa vanhan auton kanssa liikennevirtaan liittymistä entisestään.

Myös vaihteiden vaihtaminen ottaa oman aikansa – erityisesti vanhemmissa autoissa, joissa vaihtaminen saattaa vaatia huolellista kierrosten sovittamista välikaasuineen ja kaksoispoljentoineen. Tämä vaikuttaa paitsi kiihtyvyyteen, myös hidastamiseen, eli vanhan auton kuljettaja joutuu aloittamaan vauhdin hiljentämisen hyvissä ajoin, jotta ehtii tehdä tarvittavat toimenpiteet saadakseen halutun vaihteen päälle ennen kääntymistä.

Muutenkin vanhalla autolla eteneminen on arvokasta lipumista koheltamisen sijaan.

Oikein vanhoissa autoissa suuntamerkki saattaa olla vilkkuvan valon sijaan ajoneuvon kyljestä esiin kääntyvä, varsin huomaamaton, suuntaviitta. Monikaan nykyautoilija ei osaa suuntaviittaa vanhan auton kyljestä etsiä, minkä vuoksi sen kääntymisaikomus jää herkästi huomaamatta.

Vuosien vieriessä myös autojen sivupeilit ovat kasvaneet ja niihin on tullut erilaisia laajakulmaominaisuuksia. Monen vanhan auton peileistä näkymät taaksepäin ja auton rinnalle ovatkin todella huonoja nykyautoihin verrattuna. Toisen auton rinnalla, katveessa, ajamista suositellaan välttämään aina, mutta vanhan harrasteauton rinnalla tämä on edellä kerrotusta syystä vielä tärkeämpää.

Toki myös harrasteauton kuljettajan pitää tiedostaa ajoneuvonsa peilien pienuus ja siitä johtuva suurien katveiden olemassaolo. Mahdollinen törmäys katveessa ajavan ajoneuvon kanssa on pyrittävä ehkäisemään peiliin katsomisen lisäksi päätä kääntämällä aina ennen kadunreunasta liikkeellelähtöä, kaistanvaihtoa tai kääntymistä. Positiivista vanhojen autojen kohdalla on se, että yleensä päätä kääntämällä näkyvyys autosta ulos on huomattavasti parempi kuin selvästi paksummilla A-, B- ja C-pilareilla varustetuista nykyautoista – tosin kolariturvallisuuden kustannuksella.

Nämä isolla vaivalla entisöidyt tai kustomoidut, valtavirrasta poikkeavat, autot rikastuttavat mukavasti tasaisen harmaata liikennevirtaa iloisella ja elämänhaluisella olemuksellaan.

Se, että joku on huolehtinut vanhasta autostaan niin, että auto on säilynyt hyvänä, tai onnistunut palauttamaan auton liikenteeseen entisöimällä tai käyttökunnostamalla sen, on merkittävä ajoneuvohistoriallinen teko, joka ansaitsee enemmän kunnioitusta kuin äänimerkillä kurittamista.