Matkan viimeinen etappi

Virossa kesälomalaiset olivat sännänneet sankoin joukoin ilmastoituihin kauppakeskuksiin, sillä helteinen ja ukkoskuurojen ansoittama keli tuntui tukalalta ulkoiluun. Itse nautin kuitenkin hiljaisista rannoista ja synkkien pilvien luomasta tunnelmasta pitkän hellejakson päätteeksi.

Pärnussa ajoin epähuomiossa tien sivussa olleiden maksupäätteiden ohi, kun en hoksannut alueen edellyttävän vierailijoilta korttimaksua. Tutkailin myöhemmin netin kautta ja löysin mahdollisuuden verkkomaksulle, jonka avulla sain puhdistettua omatuntoni rikkeeni jäljiltä.

Yksi kiinnostavimmista pysäkeistä matkalla kohti Tallinnaa oli Rummun avolouhos ja vajonnut vankila. Puskaparkkisovelluksessa paikkaa kehuttiin erikoisen hienoksi, joten päätin viettää yöni mukulakivisen tien päässä aivan louhoksen rannan tuntumassa.

Suunnitelmani ei suinkaan ollut ainutlaatuinen, vaan alueella leiriytyi kymmenkunta muutakin seuruetta. Uimareita saapui ja poistui tiheään aiheuttaen paljon liikennettä pienellä kääntöpaikalla, jonne olin asettunut. Illan tullen alkoi kumista basson tahti, kun rannalle kokoontunut nuoriso aloitti ilakointinsa viikonlopun kunniaksi.

Musiikin ja riemastuneen puheensorinan ansiosta yöni oli kaikkea muuta kuin levollinen, mutta louhoksen auringonlaskut ja -nousut hyvittivät rauhattomuutta kauneudellaan. Kuumuuden vuoksi suurin osa ajasta meni niin sanottua siestaa viettäen. Nautiskelimme koiran kanssa pelkkiä hedelmiä autoa entuudestaan kuumentavien kokkauspuuhien sijasta ja köllimme luvattoman pitkiä päiväunia heinäsirkkojen hypnotisoivaa soittoa kuunnellen.

Mailleen painuvaa aurinkoa ihastellen.

Kun saavuin Tallinnaan, olivat tietyöt tehdä minut hulluksi. Myöhemmin luinkin uutisista, että turisteja oltiin kehotettu jättämään autonsa Suomeen, sillä keskusta olisi aivan sekaisin mittavista korjauksista johtuen. Kaistajärjestelyt oli hankalasti tulkittavia ja navigaattoriraukka hämmensi soppaa entisestään. Muutaman ylimääräisen kunniakierroksen jälkeen ajoin retkeilyautoni sataman suurelle hiekkakentälle ja päätin, ettei se liikkuisi sieltä enää ennen laivaan ajoa.

Koska olin tulossa vuodenpituisen Euroopan ympärysmatkan päähän, päätin palkita itseni muutamilla hemmotteluhoidoilla. Poikkesin Vanhankaupungin ytimessä ja astelin sisään jalkahoitolaan, jossa tilasin itselleni elämäni ensimmäisen pedikyyrin.

Kutinaherkkyydestäni johtuen hemmottelusta tuli minulle pian tuskaa, sillä en osannut olla aloillani ja sätkymättä. Valmista kuitenkin saatiin, ja matkani jatkui pehmoisiksi rasvatuin varpain kohti hiussalonkia. Pyysin nuorta kampaajaa leikkaamaan reissussa rähjääntyneet latvani pois ja keventämään hieman kuontaloni pituudesta. Tuntui hauskalle satsata itsensä ensimmäistä kertaa tällä tavoin, mutta halusin tuntea oloni siistiksi ja mukavaksi palatessani takaisin kotiin.

Päätösillallisella maisemaravintolassa.

Matkani loppusuora kannusti järjestämään myös pienen juhlallisuuden, ja niinpä varasin itselleni päätösillallisen Tallinnan Teletornin ravintolassa. Olin käynyt tornilla aikaisemmin muutama vuosi sitten ja muistelin menun olevan erinomainen, näkymistä puhumattakaan.

Kolmen aterian menu kuulosti minusta oivalliselta ja odotellessani alkuruokaa siirryin tarjoilijan kehotuksesta nauttimaan kuohuvani ravintolan ympäri kiertävälle maisematasanteelle. Siellä se häämötti horisontissa, nimittäin Suomenlahden takana kohoava Helsinki.

Joskus historiassa olin kokenut yksinäisen ravintolaillan suorastaan kauhistuksena, mutta enää ei näin ollut. Koin olevani ylpeä tekemästäni matkasta ja siitä, että osasin tarjota itselleni näin erityisen hetken omassa parhaassa seurassani.

Enää ei olisi kuin vuorokausi siihen, että ajaisin autoni ulos laivasta Länsiterminaalissa. Miltähän tulevaisuus tämän jälkeen näyttäisi? Kuinka dokumenttini jälkityö etenisi? Nämä ja monet muut kysymykset vilisivät mielessäni, kun kiitin tarjoilijaa erinomaisista annoksista ja kaadoin viimeisen huikan kuohuvaa ääntäni kohti.

Teletornissa pääsi nauttimaan maisemista ja illallisesta 175 metrin korkeudessa.

Ukkonen rymisytti kaupungin yllä koko yön ja sade teki hiekkakentälle valtaisat lammikot. Aamulla heräsin levottomana autoa valmistelemaan, jotta ehtisin ajaa tietöiden poikki satamaan. Sääennusteet olivat luvanneet merelle hurjia tuulia, ja tunsin pientä ahdistusta muistaessani, että vatsani kääntyi herkästi aallokossa. Ajoin auton täpötäydeksi ahdetulle autokannelle ja varmistin, että koiraystävälläni oli varmasti kaikki hyvin ennen siirtymistäni hissiin.

Onnekseni tuulet laantuivat ja horisontti kirkastui hiljalleen laivan lipuessa kohti Suomea. Viimeiset ostokset ja tuliaiset ystäville saivat hymyn nousemaan jo korviin, sillä nyt kotiinpaluu tuntuikin jo todellisemmalta kuin ennen.

Olin lyhyen merimatkan aikana ehtinyt valmistautua kysymyksiin ja tehdä tarkemmat laskelmat matkani ydinnumeroista. Kaikkiaan tienpäällä tuli vietettyä reilut 11 kuukautta ja 28 383 kilometriä. Maita sen varrelle kertyi jopa 26, kun hoksasin ottaa suvereenin Monacon mukaan laskelmiini.

Länsiterminaalissa ajoin auton ensimmäiseen vapaaseen parkkiin ja tirautin helpotuksen kyyneleet leveän hymyn kera. Olin onnistunut tuomaan liikkuvan kotini ehjänä ja etuajassa takaisin Suomeen ja nyt pääsisin yllättämään perheeni heidän kotipihaansa illalla ilmestyen.

Kun seuraavaa seikkailua ei tiedä etukäteen, on silloin kaikki mahdollista.